Jonas Gardell:
Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin
2. Sairaus
Johnny Kniga. 2013
Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian ensimmäinen osa oli ehkä vaikuttavin romaani, minkä luin viime vuonna. Tuo kirja avasi silmäni ja sydämeni. Luettuani sen ymmärsin, millaista helvettiä oli elää homoseksuaalina 1980-luvulla ja sitä aikaisemmin. Jokaisen tulisi lukea edes tuo ensimmäinen osa, jotta ymmärtäisi paremmin, miten yhden ihmisryhmän oikeuksia on poljettu vuosikymmeniä.
Tartuin kakkososaan suurin odotuksin. Tiesin, että tämänkin teoksen lukeminen olisi elämys eikä kirja olisi välttämättä lainkaan nopealukuinen. Kun vihdoin aloitin lukemisen, olin jopa hieman pettynyt.
En muistanut kunnolla kaikkia ykkösosassa esiintyneitä hahmoja, jotka luku kerrallaan kirjan alussa nyt esiteltiin. Kirjan kerronta eteni poukkoillen. Gardell käyttää paljon takaumia ja ennakointia, mikä toisinaa hankaloittaa lukemista. Kirjan alussa on paljon jopa hieman turhaa pohdintaa. Välillä teksti muuttuu hyvin tietokirjamaiseksi, kun kirjailija referoi lehdissä julkaistuja juttuja. Väistämättä tulee mieleen, olisiko kirjaa pitänyt vielä editoida jonkun verran. Mietin myös, johtuuko rakenne siitä, että Gardell on kirjoittanut tekstiä eri aikoina ja tarina on liimattu kokoon ehkä jopa hieman kiireellä kustantajan pöydällä.
Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi lukemista ja sitten se tapahtui. Sivulla 121 minulta pääsi ensimmäinen itku.
Kakkososassa minulle läheisimmiksi henkilöiksi nousevat Rasmuksen vanhemmat Sara ja Harald. Heidän tunteensa ja reaktionsa on kuvattu hienosti ja niistä lukiessani en voi kuin itkeä. Onneksi on olemassa ihmisiä, jotka pyrkivät ymmärtämään ja hyväksymään toiset sellaisina kuin he ovat silkasta rakkaudesta. Sara ja Harald osoittavat, että maailmassa on ihmisiä, jotka pystyvät laittamaan itsensä ja asenteensa sivuun ja näkemään asioita uudesta näkökulmasta, koska se on vain pystyttävä tekemään.
Teos kuvaa hyvin kaikkia sitä pelkoa, tietämättömyyttä ja ahdistusta, joka AIDSiin vielä 1990-luvulla liittyi. Vasta 2000-luvulla AIDSista on tullut sairaus muiden sairauksien joukossa, se voidaan pitää oireettomana eikä todettu HIV enää tarkoita välitöntä kuoleman vaaraa. AIDS on edelleen vitsaus, mutta siihen liity niin vahvoja konnotaatioita kuin vielä 20 vuotta sitten.
Luin kirjan loppuun päivässä. Loppua kohden Benjamin ja hänen perheensä nousevat päähenkilöiksi. Yksittäisistä henkilöistä olen ehkä kaikkein eniten Benjaminen puolella. Hän on nuori poika, joka etsii ja halajaa rakkautta. Hänen surunsa on jotenkin lohdutonta. Yhtä lohduttomassa asemassa ovat hänen vanhempansa Ingmar ja Britta, jotka joutuvat hylkäämään poikansa. Mutta tapa, millä se kirjassa tehdään, on kuitenkin täynnä rakkautta. Jäähyväisissä ei ole sijaa vihalle tai kostolle. Ne ovat uskomattomat surulliset ja kuitenkin tavallaan lohdulliset, sillä rakkaus on niissäkin läsnä. Joskus on sanottava hyvästi juuri rakkauden vuoksi.
Kun suljin kirjan, olin suunnattoman surullinen. Tämä suru on todella ylitsevuotavaa, kuin olisi menettänyt läheisensä, jonkun todella rakkaan ihmisen.
Gardellin teokset ovat ehdottomasti parhaita kirjoja, joita olen 2000-luvulla lukenut. Onneksi kolmas osa ilmestyy suomeksi jo tänä syksynä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti