Robert Galbraith
Käen kutsu
Otava 2013
Sain kirjan äidiltäni, jolle kirja oli myyty hänen omien sanojensa mukaan lähes puoliväkisin.
Olin itsekin katsellut sitä kirjakaupassa ja siksi otinkin lahjan innostuneesti vastaan.
Aloin lukea Käen kutsua jo toukokuun alussa, mutta jostakin syystä lukeminen tyssäsi aina muutamaan sivuun. Lukuvuoden lopussa tosin ei ihan kauheasti ole aikaa eikä energiaa kaunokirjallisuuden lukemiseen, mutta tämän teoksen lukeminen ei koskaan edes houkuttanut jäämään viikonloppuisinkaan sängynpohjalle lueskelemaan.
Jo heti alusta käy ilmi, että kirja kuuluu omassa luokittelussani hömppäkategoriaan. Annoin sen anteeksi, sillä ajattelin, että salanimen taakse kätkeytyvä J.K Rowling saattaisi hyvinkin kirjoittaa viihdyttävää hömppää. Valitettavasti näin ei kuitenkaan ollut.
Jo henkilögalleria oli kliseinen ja ärsyttävä. Päähenkilöt, yksityisetsivän sihteerinä toimiva Robin ja hänen esimiehensä Strike olivat karikatyylisiä. Robin pikkunäppärä, sievä noin kolmekymppinen citynainen ja Strike, elämänkolhima, ylipainoinen ja karvamahainen nelikymppinen entinen ammattisotilas. Muutkin henkilöt ovat karikatyyrisiä: kuvankaunis, eksoottinen Lula, hänen malliystävänsä ja muut julkkisseurapiireihin kuuluvat ystävät ja tuttavat.
Viihdekirjoissa ei sinällään ole mitään vikaa, mutta minä satun pitämään kirjoista, joissa on edes ripaus yhteiskunnallisuutta. Jos kirjassa ei ole mitään sen syvällisempää sanomaa, toivoisin, että kirjan hahmoissa olisi edes jotain särmää. Galbraith on ilmeisesti yrittänyt saada tuota särmää päähenkilöönsä, yksityisetsivä Strikeen. No, joo, olihan hän ihan sympaattinen jässikkä, mutta en minä hänen takiaan seuraavaan Galbraithiin tartu.
Mutta tulihan tämäkin kahlattua läpi. Jotain otin opikseni. Osaan jatkossa välttää kirjakauppojen markkinoimia "lukuelämyksiä".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti