Kiehtova miellekartta menneisyydestä nykyisyyteen

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

Khaled Hosseini on mykistävän upea tarinankertoja. Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa olivat romaaneja, joiden lukeminen oli nautinto. Siksi halusin ehdottomasti hankkia uusimman Hosseinin omaan kirjahyllyyni ja se olikin toinen itselleni ostamani joululahjakirja. 

Kuva: David Mark (tpsdave) Pixabay

Hosseinin teos on kerronnallisesti rakennettu todella taitavasti. Sitä lukiessa mieleen piirtyy kauniisti kaartuva ja kiemurteleva miellekartta, jossa henkilöt ja tapahtumat vaivattomasti sulautuvat toisiinsa. Kirja kattaa 80 vuoden tapahtumat ja luulisikin, että tuollaisen ajanjakson käsittelyyn ja jopa kahdeksan eri henkilön näkökulmasta kerrottuna, vaatisi useita satoja sivuja, mutta Hosseini kykenee sijoittamaan monipolvisen ja -äänisen kertomuksensa neljään sataan sivuun. 

Romaani alkaa afgaani-isän kertomalla vanhalla tarinalla Baba Ayyub -nimisestä miehestä, joka joutuu luopumaan omasta lapsestaan. Tämä tarina muodostaa kehyksen koko romaanille. Alussa kertojaäänen saa pieni Pari-niminen tyttö, myöhemmin vuoronsa saavat hänen veljensä Abdullah, lasten eno Nabi, tämän sisar Parwana, 2000-luvulla perheensä asuinsijoille Afganistaniin matkustanut Idris, huumekartellin johtajan poika Adel sekä yhdysvalloissa elämänsä asunut Pari-niminen nuori nainen. 

Hosseinin romaani on  kokonaisuudessaan elämys. Kerronta ja kuvaus imaisevat mukaansa ensimmäisiltä sivuilta saakka. Henkilöt ovat sopivasti rosoisia ja yllätyksellisiä. Hosseini kuvaa taitavasti siirtolaisuutta. Kuinka helposti oletamme ihmisistä asioita pelkästään etnisen taustan perusteella, vaikka suurin osa ihmisen identiteetistä saa rakennusaineensa siitä fyysisestä ympäristöstä, jossa hän varttuu. Yksilön kannalta kyseessä on suuri arpapeli. Kohtalo heittelee ihmisiä maailman eri laidoille, sulkee ensin ihmiset suureen kouraansa kuin arpakuutiot, ravistelee ja päästää heidät sitten irti...

Hosseinin kirjat ovat minulle erityisen rakkaita, sillä tunnen monia Suomessa asuvia afganistanilaisia ja minulla on ollut onni tutustua heidän kulttuuriinsa jo yli kymmenen vuoden ajan. Tätä kirjaa lukiessani ajattelin Mariamia, Masudaa, Mojdaa, Seleä, Dibaa, Behesteä, Feresteä, Siwaa, Wahidia, Wahabia, Mortezaa, Habibia, Omedia, Alia, Elhamia, Ekramia, Mostafaa, Mustafaa, Nawidia, Rafia, Ferdausta, Danielia, Ahmadia ja muita Suomessa asuvia afgaaninuoria. Heidän kaikkien sisällä on vastaavia upeita ja kauniita miellekarttoja, joista saisi punottua kiehtovia tarinoita. Ehkä joku heistä jonakin päivänä on valmis kirjoittamaan omansa romaaniksi.